Leo: Hyvää joulua kaikille!

Mä en ymmärrä, miksi tuo meidän Tuija-ihminen ei ole kirjoitellut meidän kuulumisia, kun ei se kuulemma ole joulukorttejakaan askarrellut niin ettei sillä ole voinut olla kiire.
Kaikesta huolimatta se joulu tuli tänäkin vuonna, vaikka nyt ei olekaan sitä ihmisten toivomaa valkoista joulua. Kyllähän me hevosetkin siitä tykättäisiin, kun saatais piehtaroida puhtaassa lumessa, mutta kaikkea ei voi saada, pääasia, että ruokaa saa ja sehän meille tulee aina ajallaan.
Eilen, jouluaattona Tuija-ihminen kävi moikkaamassa meitä ja tuli tarhaan laittamaan mulle punaisen jouluriimun. Mulla ei ole tonttulakkia, vaikka Skruvi-isoveljelläni on, tosin ei Tuija-ihminen laittanut sillekään sitä nyt päähän, kun sen punainen jouluriimu oli kuulemma jossain kadoksissa. Joulun kunniaksi Tuija-ihminen tarjosi tarhassa käydessään mullekin hevosenkengän muotoista piparkakkua, mutta en mä sellaista makua oikein arvosta. Mä pudotin mokoman kiekuran maahan, ja ajattelin, että syökööt leivonnaisensa ihan ite. Illalla kun mentiin sisälle, oli mun ruokakupissa odottamassa porkkanaa ja mandariininpaloja, ja nehän mullekin maistuivat. Skruvi-isoveli rouskuttaa piparkakkujakin silmät puoliummessa, outoja herkkuja sillä.

Käytiinhän me Tuija-ihmisen kanssa taas kuntoilemassakin siellä Urjalassa vielä marraskuussa, koko viikonloppu oltiin ja hauskaa oli. Mä sain kokea kaikenlaista uuttakin, ekan päivän iltana nimittäin juoksin maneesissa kapsoni päässä. Se kilisi hassusti ja oli vähän iso mulle, mutta hyvin mä tajusin, mitä pitää tehdä. Tuija-ihminen sen sijaan ei aina meinannut tajuta, kun se Minna-ihminen puhui paljon ja asiaa, mutta minkäs teet, kun ihmisillä on välillä niin pitkät johdot.

Tälle reissulle Tuija-ihminen oli pakannut kyytiin myös ne mun toiset kärryt, joita mä olen kotona vetänyt vasta pari kertaa, ja nyt sain kiskoa niitä viimeisen päivän tarkkuusharjoituksessa. Ne painaa aika paljon enemmän, kuin ne kärryt, joita yleensä vedän, ja vielä kun Tuija-ihminen kipusi kyytiin, niin huh huh että sainkin tehdä hommia. Oikeasti ei niitä kovin raskasta ole vetää, kun kenttä ei ole pehmeä, mutta onhan ne vähän eri tuntuiset. Heidi-ihminen kuului sanovan, että aisalenkkejä voisi vielä säätää niin, että aisat tulis vähän ylemmäs eikä mun tarttis kannatella kärryjen painoa niin paljoa. Asiallista puhetta mun mielestä. Alempana olevia vetoliinoja mä en enää jännitä, mutta tällä kertaa vasemmalle kääntyessä piti vähän kommentoida, kun liina osui jalkaan. Ihmiset arvelivat, että mulla saattoi viikonlopun kuntoilujen jäljiltä olla vaikka joku lihas kipeä, ja se tuntui vasemmalle kääntyessä eikä syy olis ollutkaan siinä vetoliinassa. Arvailkoot rauhassa vaan, kyllä mä kertoisin mistä kenkä puristi, jos osaisin puhua. Nyt Heidi-ihminen laittoi sitten meidät tekemään sellaisia harjoituksia, missä vasemman kierroksen jutut tehtiin rauhallisemmin ettei mulla menis suotta herne nenään uusien kärryjen kanssa.

Tuon kuntoilureissun jälkeen mä olenkin saanut viettää lomaa. Tuija-ihminen onneksi vei ne mun painavat kärryt talvisäilöön omaan kotiinsa ja sitten se hajotti ne mun kevyet kärryt. Oikeasti se kyllä sanoi ottavansa vain aisat vähäksi aikaa irti ja vievänsä nekin omaan kotiinsa, niin että saa maalattua ne uudestaan. Sitten päästään taas hurvittelemaan lenkille.

Skruvi: Uusi maastokaveri

Sain nyt vihdoin ja viimein tavata sen uuden maastokaverin, josta Tuija-ihminen on minulle kuiskaillut. Kuvittelin jo, ettei koko jutusta tule yhtään mitään, kun ihmiset puhuvat vain. Yhtenä päivänä ne olivat kuitenkin sopineet treffit maastolenkin varrelle, joten minä ja tallikaverini Deegu starttasimme matkaan kumpikin ihmisiämme kantaen. Ihmiset olivat siis sopineet, että tämä uusi kaveri, nimeltään Patu, kantaisi oman Jenni-ihmisensä meitä vastaan, ja jatkaisimme siitä sitten porukalla johonkin suuntaan. Jenni-ihminen oli kuulemma sanonut, että Patun eteneminen yksin vähän kestää, mutta olivat ne päässeet puoleen väliin matkaa ennen kuin törmäsimme.
Tuija-ihmistä vähän jännitti, miten mahdan suhtautua ventovieraaseen kaveriin, minulla kun on ollut tapana vähän liikaakin innostua vieraista lajitovereista niin, että höyrypäinen mielentila jää vähäksi aikaa päälle. Tuija-ihminen ei ole kuitenkaan tainnut tajuta, että ikä on tuonut minullekin varmuutta, joten nyt Patun kohdatessamme vain hörisin sille kohteliaan tervehdyksen ja keskityin sitten hamuamaan pientareelta ruohoa. Täytyyhän hevosen nyt välillä syödäkin.
Lähdettiin treffauspaikalta sitten tielle, jonka Tuija-ihminen ja Sofia-ihminen eräänä kesänä nimesivät sikalalenkiksi. Se oli se kaunis kesä, jolloin Poone-setä lenkkeili kanssani.
Deegu ja Carita-ihminen menivät nyt edellä, me kopsuttelimme Patun kanssa rinnakkain, ja se kertoi minulle olevansa melkein rotuveljeni eli kolmen vartin issikka. Se yksi kolmasosa on kuulemma suomenhevosta. Oli se kyllä aika lailla meikäläisten näköinenkin, ja vain muutaman sentin minua korkeampi. Sukulaisuus oli ilmiselvää, sillä tulimme heti mainiosti keskenämme juttuun.
Saatoimme sitten Patun ja Jenni-ihmisen kotiin, vaikka minun ja Patun mielestä yhteinen lenkki olisi voinut vieläkin jatkua, ja hirnuimmekin toisillemme niin kauan kuin näköyhteyttä riitti. Muutaman kerran kotimatkallakin hirnuin kaiken varalta, josko olisin saanut vielä lisää uusia kavereita, mutta minun oli nyt tyytyminen Deegun seuraan, vaikka on sekin loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi.

Leo: ekaa kertaa kisoissa

Käytiin muutama viikko sitten ihmisen kanssa kilpailuharjoituksissa siellä samassa paikassa, missä ollaan oltu kuntoilemassakin. Aamulla mä jo arvasin, että jonnekin lähdetään, kun mä en päässyt kavereiden kanssa tarhaan, vaan jäin aamupalalle talliin, ja Tuija-ihminen ilmestyi heti aamusta tallille traileria kiskoen. Se pakkaili kyytiin kaikenlaista, ja pian Marja-ihminen tuli myös ja ne pakkasivat meikäläisenkin kyytiin ja niin sitä mentiin.
Kilpailuharjoitukset tarkoittavat sitä, että ihminen saa harjoitella, meikäponihan kyllä osaa ja tekee mitä vain käsketään, mutta hyvähän se on, että nuo lahjattomat treenaa. Oikeasti kyllä meikäläinenkin sai totutella nyt siihen, että vaikka olikin tällä kertaa tuttu paikka, niin heti perille päästyä ruvettiinkin hommiin, ja samoissa hommissa oli monta kaveria samaan aikaan. Aluksi kyllä Marja-ihminen talutteli meikäläistä ympäriinsä, ja sillä aikaa Tuija-ihminen kävi yksikseen kävelemässä sen tarkkuusradan läpi, jotta se osais sitten ohjailla meikäponia niin ettei mun tarttis hävetä. Sitten alettiin verrytellä, ja mulla oli into ihan huipussaan enkä olis malttanut ainakaan kävellä yhtään, mutta kävelin välillä silti kun kerran käskettiin. Mä sain myös totutella siihen, että vaikka joku lähistöllä maiskuttaa, niin ei se aina tarkoita sitä, että mun pitäisi mennä kovempaa.

Tuija-ihminen oli ilmoittanut meidät molempiin tarkkuusluokkiin, joista ekassa porttien leveys oli +35cm, eli sen verran mun kärryjä leveämpi, ja toisessa +25. Ekassa luokassa mentiin puhdas rata eli ei pudotettu yhtään palloa, mutta ihminen teki ohjailumokan ja menin yhden portin ohi. Mentiin sitten se portti uudelleen ja jatkettiin siitä, mutta aikaahan siinä tietty kului. Onneksi kuitenkin ihminen tajusi, että se oli sen ihan oma moka, eikä suinkaan mun. Ihminen olis mielellään antanut mun päästellä täysillä, mutta radassa oli muutama sen verran kiperä käännös, että pakko oli kuulemma välillä hiljentääkin, vaikkei mun mielestä olis tarvinnut.
Toisessa luokassa päästiin kovempaa, mutta tällä kertaa yksi pallo tipahti ja toi kolme virhepistettä.
Kummassakin luokassa oli yhdeksän osallistujaa, ja meikäponi ihmisineen tuli ekassa luokassa neljänneksi ja toisessa seitsemänneksi. Kolme ekaa palkittiin, joten me jäätiin juuri vaille sijoitusta, mutta meidät yllätettiin tsempparipalkinnolla, joten päästiin palkintojenjakoon mukaan kuitenkin. Meikäläinen marssi tyylikkäästi paikalle niinkuin kuuluukin, mutta se paikallaan seisominen ei ole vielä ihan mun suosikkijuttu, jos liian kauan pyydetään seisoskelemaan. Marja-ihminen oli onneksi kentän laidalla ja tuli pitämään meikäläisestä kiinni etten pääsyt aiheuttamaan mitään selkkausta. Tuija-ihminen pokkasi palkinnoksi jalkaheijastimet, jotka ovat juuri passelit Skruvi-isoveljelleni. Mullekin ne antoivat rapsutukset.
Vaikka ei sijoituttukaan, niin Tuija-ihmisellä oli kuulemma ihan voittajafiilikset, koska mä (tietenkin) käyttäydyin ihan asiallisesti intoilusta huolimatta, ja se itse muisti radan!
Kisasuorituksen jälkeen mä pääsin eroon kärryistä ja valjaista, sain miehekkään vaaleansinisen fleeceloimen päälleni ja Marja-ihminen kävelytteli mua sillä aikaa kun meidän vetoauto trailereineen kiskottiin irti savesta, minne se oli onnistunut juuttumaan, mutta päästiin me lopulta kotimatkallekin. Tuossa lopuksi yksi kuva meikäponista tositoimissa.

Skruvi: Mutapainin ystävät

Tämä on nyt selvästikin tätä syksyä, ruokavaliomme on siirtynyt entistäkin enemmän heinävoittoiseksi eikä ruohoa saa jollei itse mene ja nappaa ohimennen. Minä olen siinä ruohonnappaamisessa aika hyvä, enkä ymmärrä, miksi Tuija-ihminen ei taitoani arvosta, vaan suorastaan kieltelee minua vetämästä itseään ruohojen pariin, vaikka voisihan tuo maistaa itsekin, miten maukasta se on, niin kauan kuin sitä nyt yleensä saa. Olen kylläkin päätellyt ihmisten suun olevan tuohesta, koskapa eivät ne ymmärrä mikä kulinaristinen nautinto voi kunnon ruoho olla!
Tarhamme on nyt juuri sateiden johdosta aika mutainen, ja olen ollut muutamana päivänä turpaani myöten kurassa. Tuija-ihminen ihmetteli, miten etupolvenikin voivat olla kuraiset, mutta tänään minä näytin sille, miten näppärästi saan kurkotettua aidan alta muutaman ruohonkorren itselleni menemällä polvilleni ja kas, kaula ylettyy paljon pitemmälle! Kyllä meillä senioreilla on takataskussa konsti joka tilanteeseen!
Minullahan ei varsinaisesti takataskuja kylläkään ole, vaan kasvattelen kovalla tohinalla talvikarvaa, ettei sitten tarvitse palella kun se talvi tulee. Talvi kuulemma joka vuosi yllättää ihmiset, varsinkin ne jotka autoilevat, mutta meitä hevosia ei koskaan, tiedämme tarkalleen, milloin karvankasvatus tulee aloittaa.
Mutapainit jäävät meidän osaltamme nyt vähäksi aikaa, sillä kuulin Tuija-ihmisen ja Heidi-ihmisen suunnittelevan, että minä ja keltaiset ystäväni siirrymme toistaiseksi tarhailemaan kentälle. Tämänhetkinen tarhamme upottaa jo niin, että ihmiset haluavat varjella arvokkaita jalkojamme, ja luulen, että ne haluavat myös päästä itse vähemmällä jalkojen pesemisellä. Mikko-ihminen on ahkerasti kunnostanut vanhaa tarhaamme jotta emme uppoaisi siellä, ja kuulemma pääsemme piakkoin jo sinne tarhailemaan.

Leo: Keskikehon kohennusta

Laidunkesä alkaa vedellä viimeisiään ja ollaan jo kohta kaikki siirrytty tarhaelämään. Tuija-ihminen kuulemma jo huolestui mun terveydestäni, koska mä olen saanut kasvatettua niin ison mahan kesän aikana, mutta kyllä mä kuulkaa olen ruohoa pistellytkin. Ihmiset kutsuvat meikäläisen kaltaisia hyviksi rehunkäyttäjiksi, ja niinpä meikäponinkin maha vain kasvaa laitumella vaikka kuinka kävisin lenkillä. Tallin kaksijalkaiset puhuivat jo ensi kesästä vaikkei vanhaa kesääkään olla ehditty kunnolla hyvästelemään, ja mä kuulin niiden suunnittelevan jotain köyhempää laidunta meille poneille. Tuija-ihminen sanoi, ettei se halua enää mun kasvattavan näin suurta mahaa tulevina kesinä, koska se on kuulemma riski mun terveydelle. Mulle käy kyllä kaikki, kunhan vaan jotain ruokaa saa.
Nyt kun en enää syö yötä päivää, niin mulla kuulemma alkoi laihdutuskuuri ja sikspäkin kiinteytys. Kuntoiluahan mä olen harrastanut muutenkin pitkin kesää, eikä mun kunnossani olekaan valittamista. Mulla oli kylläkin muutama vapaapäivä tässä tarhakauden alkajaisiksi, kun mun kärryjen toisessa renkaassa ei pysynyt ilma. Tuija-ihminen kätevänä ponikuskina irrotti sen renkaan ja vei kotiin, ja Lauri-ihminen oli näppärästi korjannut sen. Kyllä me pojat vaan osataan.

Skruvi: Syksyilyä ja maastoilua

Syksyn tulon olemme me hevoset huomanneet ainakin siitä, että ruohoa on meille syötäväksi aina vaan vähemmän. Olemme kyllä vielä saaneet olla laitumella yötä päivää, ja eilen meidän isompien lauma siirtyikin vielä syömään puhtaaksi laitumen, jolla ponit alkukesästä laidunsivat. Siirryimme sinne sujuvasti lankakujaa pitkin ja tietysti otimme pienet laukkaspurtitkin, niinkuin uudelle laitumelle siirryttäessä kuuluu tehdä. Ystäväni Väinö ei kylläkään spurttaillut, vaan suoritti laitumelta toiselle siirtymisen aika kankeasti astellen, ja olikin lähinnä makoillut aamupäivän. Heidi-ihminen sitten hieman huolestuneena veikin Väinön loppupäiväksi kentälle ulkoilemaan ja yöksi talliin. Eläinlääkäri kuulemma tulee katsomaan Väinöä, toivon, että päästään vielä porukalla laiduntamaan eikä ole mikään vakavampi vaiva kyseessä.

Omiin syksypuuhiini kuuluu talvikarvankasvatuksen aloittelun lisäksi tietenkin kunnon kohottaminen maastoillen. Olen saanut monen kokoista maastoseuraa, sillä käytiin eräänä päivänä Kyra-ponin ja Riina-ihmisen kanssa lenkillä, ja olenpa lenkkeillyt jo laumamme uusimman jäsenen Deegunkin kanssa, joka kantoi omaa Carita-ihmistään. Olemme Deegun kanssa jo ihan hyvissä väleissä, se taisi huomata jo, ettei me lauman pojatkaan olla yhtään hassumpia tyyppejä. Se vaan kuulemma pelkää vielä vähän traktoreita ja sen sellaisia, mutta kyllä se pian varmaan oppii, ettei niitä tarvitse pelätä.
Tuija-ihminen on kuiskaillut minulle, että saatan saada piakkoin ihan uuden tuttavuuden maastokaveriksi! Se on kuulemma samaa rotua kuin minä ja asustelee tässä lähellä. Saa nähdä, millainen tyyppi se on, mutta enköhän minä tule sen kanssakin hyvin juttuun.

Leo: Kuntoilua, Kengitystä ja Kauheita lampaita

Käytiin taas viime viikonloppuna Tuija-ihmisen kanssa kuntoilemassa Urjalassa, samassa paikassa kuin viimeksikin. Nyt kun paikka oli mulle jo vähän tuttu, niin maltoin jo entistäkin paremmin keskittyä hommiin, ja alkaahan tämä reissaaminen muutenkin olla mulle jo ihan piis of keik. Karsina oli mulla nyt eri kuin viime kerralla, mutta pääsin samaan tuttuun tarhaan.
Ekana iltana juoksentelin kentällä Heidi-ihmisen valvonnassa vetämässä Tuija-ihmistä kärryissä. Sillä kentällä oli ollut estekilpailut, mutta nyt puomit oli otettu pois ja sain kipittää niiden estetolppien ja -johteiden välistä, esterata oli siis muokattu tarkkuusradaksi. Välillä oli vähän jännääkin, kun esteitä oli koristeltu ties millä kuvioilla, ja kentän laidan ruohikossa mua vaani pari seeprakuvioista puomia! Onneksi meikäponi oli niitä nopeampi!

Toisena päivänä tehtiin Minna-ihmisen ohjauksessa taipumisharjoituksia ympyrällä. Ekaksi se oli vähän tylsää, ja koetin tarjoutua menemään kovaa sen sijaan, mutten saanut ja lopulta oikea tehtäväkin onnistui. Kyllähän mä nyt olisin sen homman hoitanut ihan tuosta noin vaan, mutta piti kokeilla, osaako se Tuija-ihminen yhtään mitään. Taisi se ainakin jotain oppia.

Myöhemmin samana päivänä päästiin hurvittelemaan oikeiden maratonesteiden sekaan! Tuija-ihminen halusi näyttää ne esteet mulle etukäteen, jotten ihmettelisi niitä sitten kun päästäisiin tositoimiin, joten me käytiin leikkimässä poniagilitya ja juostiin yhdessä ympäri ämpäri niitä kukkasin koristeltuja muovipaaleja ja maalattuja autonrenkaita. Jos oltaisiin oikeissa valjakkokisoissa, niin mä en saisikaan mennä katsomaan niitä juttuja etukäteen, mutta nyt ei oltu niin virallisia.
Myöhemmin sitten pääsin kärryjä ja ihmistä vetäen kiemurtelemaan niiden paalien ja renkaiden välissä sinne tänne. Ne kuuluisi kiertää oikeassa järjestyksessä, mutta sen järjestyksen muistaminen on onneksi ihmisen heiniä. Aluksi mentiin rauhallisesti käynnissä, ja vielä sama pariin kertaan ravissa. Hauskaa oli, ja ihme kyllä Tuija-ihminenkin muisti, mistä pitikään mennä ja sai ohjailtua meikäläisen oikeista väleistä.

Viimeisenä päivänä mentiin vielä tarkkuusajoa niiden oranssien tötteröiden välissä. Viime kerrallahan Tuija-ihminen sekosi niiden porttien järjestyksessä eikä aina muistanut vasenta ja oikeaa, mutta nyt se oli kai muistanut pakata aivot mukaan eikä unohtanut rataa kertaakaan! Ekaksi me nytkin mentiin harjoituksen vuoksi muutama portti jokusen kerran, sitten päästiin menemään koko rata ensin käynnissä ja sitten ravissa. Ravissa mä juoksin kovaa, mutten silti päässsyt ihan tavoiteajassa sitä rataa läpi. Heidi-ihminen sanoi, että se aika onkin pikkuponeille aika kova saavuttaa. Tuija-ihmiselle selvisi vasta tässä vaiheessa, että tarkkuusradalla saa mennä mitä askellajia vain, joten kun me saatiin mennä vielä kerran, niin se päätti antaa mun mennä niin lujaa kuin haluaisin. Muutamassa kiperämmässä kohdassa Tuija-ihminen pyysi ravia, mutta muuten sain päästellä täyttä laukkaa! Yhtään palloakaan ei pudotettu ja päästiin alle tavoiteajan, myöhemmin jopa selvisi, että meikäponi oli kiitänyt radan nopeimmin koko porukasta! Tuija-ihminen ei ollut osannut siihen sanoa muuta kuin "Oho", vaikka oli tietenkin ylpeä meikäläisestä.
Kotiin päästyä ihminen vei mut suoraan laitumelle, ja siellä näytin heti kavereille, että miten mä siellä Urjalassa oikein laukkasinkaan!

Kotona palattiin taas arkeen, ja mulle laitettiin kengät. On mulla sellaiset ollut joskus ennenkin, mutta olen jo aika kauan kulkenut paljasvarpain. Tuija-ihminen jokunen aika sitten huomasi, että kun tiellä on suurempia kiviä, niin mä en tykkää siinä mennä, ja päätti että laitetaan ne kengät taas, kun tykätään kuitenkin välillä maastossakin lenkkeillä.
Tänään sitten käytiin kokeilemassa mun uusia kenkiä, ja hyvähän mun niillä oli kopsutella. Kivetkään ei tuntuneet ollenkaan niin ikäviltä. Mentiin vähän pitempi lenkki reittiä, missä ei olla usein käyty, ja siellä olikin ihan varoittamatta yhdellä pellolla joku pelottavan hajuinen jengi. Ihminen kuului sanovan kärryiltä, että "ne on lampaita, mennään vaan". Mä koetin kerätä kaiken rohkeuteni mutta sitten meni pupu pöksyyn ja mua alkoi pelottaa ihan oikeasti, ja yritin kääntyä takaisinkin. Ihmisellä on varmaan nenä tukossa, kun ei se huomannut, miten pelottavan hajuisia ne tyypit oli, eikä sille sopinut se takaisin kääntyminen, joten se tuli kärryiltä pois taluttamaan mua, ja kun se oli mun turvana niin ei pelottanut enää ollenkaan. Tuija-ihminen kuului sanovan jollekin myöhemmin, että siellä pitääkin käydä jatkossa usein, että totun. Onko pakko jos ei halua?

Skruvi: Rauhallista laidunelämää

Tuija-ihmisellä kuulemma alkoi kesäloma, mutta kyllä ilma vain on alkanut tuoksua jo syksyisemmältä. Meidän isojen hevosten laumassa on jo rauhallisempi meno, kun tuo uusi kaverikin jo rauhoittui eikä enää paimenna tammoja niin kiihkeästi. Ollaan nyt laidunnettu ihan hyvässä yhteisymmärryksessä ja ollaan mahduttu koko porukalla melko pienellekin alueelle. En vielä kuitenkaan osaa sanoa, tuleeko meistä kahdesta jonain päivänä kavereita vai pysytäänkö vain etäisempinä tuttavina.
Olen käynyt taas pari kertaa opettamassa Brage-nuorukaiselle maastoretkeilyä, eikä oppilaani käyttäytymisessä ole ollut moitteen sijaa. Viime kerralla ohitsemme meni kaikkiaan kolme autoa, jotka taisivat olla nuoren ystäväni mielestä vielä hieman jännittäviä mutta hyvin tuo nuorimies piti hermonsa hallinnassa. Ja niinhän se on, kuten Bragea taluttanut Jenni-ihminen kuului sanovan, että mitä enemmän niitä autoja nähdään, sen tutummiksi ne tulevat.

Tuija-ihminen teki meille aikansa kuluksi tänne tuollaisen omenankuvilla koristetun kävijälaskurin. Olisimme halunneet porkkanankuvia, mutta sellaista ei kuulemma ollut. Laskurista huomaamme, että täällä käy joku lukemassakin, mutta aika anonyymia porukkaa näyttää olevan. Me Leon kanssa toivoisimmekin, että jos käyt lukemassa juttujamme, niin laittaisit joskus jotain terveisiä meille! Pakko ei tietenkään ole, mutta olisi mukava tietää, keitä täällä käy.

Leo: Tallin täydeltä pientä porukkaa

Eilen oli meidän tallilla varsinainen hulinapäivä, johon meikäponikin pääsi osallistumaan. Lauma pieniä ihmisiä, jotka olivat kuulemma 4H-heppakerholaisia tulivat muutaman isomman ihmisen kanssa tutustumaan hevosten hoitoon ja vähän ratsastukseen ja ajamiseenkin. Mun ihminen oli ajatellut, että ehtii hyvin ajaa mun kanssa kärryillä ennen kuin ne tulevat, koska oli lupautunut sitten auttamaan Heidi-ihmistä niiden viihdyttämisessä. Ne tulivatkin vähän etuajassa, ja pupujen katselun jälkeen siirtyivät katselemaan meikäläistä vetämässä kärryjä. Tuija-ihminen sitten kuului sanovan kärryiltä, että voitaisiin ottaa näin alkajaisiksi muutama niistä lapsista mun kyytiin, jos joku haluaa tulla. Muutama pieni käsi nousi pystyyn, ja ne kipusivat vuorotellen kypärät päässä Tuija-ihmisen viereen kärryihin. Kaikki pikkuihmiset, joita kyyditsin sen pari kierrosta, olivat aika reippaita ja ketään ei pelottanut mun kyydissä vaikka juoksin. Ihminen ei kylläkään antanut mun mennä ihan täysillä, etteivät ne pienet pelkäisi. Mä käyttäydyin tietenkin hyvin ja sain kuulla olevani "tosi söpö", vaikka komeahan mä omasta mielestäni olen.
Kärryttelyn päätteeksi Tuija-ihminen otti kaksi pikkutyttöä auttamaan mun valjaiden riisumisessa. Onneksi valjaat on molemmilta puolilta samanlaiset, joten kumpikin sai oman puolen ja Tuija-ihminen neuvoi mitä tehdään, ja kertoi samalla mitä valjakkovaljaiden eri osat ovat ja mikä niiden tarkoitus on. Sitten nämä kaksi tyttöä vielä harjasivat meikäläisen ja taasen ylistivät söpöyttäni. Muutama pikkuihminen tuli vielä mukaan saattamaan, kun Tuija-ihminen vei mut takaisin laitumelle.
Väinö ja Frida olivat kuulemma sitten kantaneet kaikkia lapsia talutettuna muutaman kierroksen ja melkein kaikki olivat uskaltaneet mennä raviakin. Yksi pikkuihminen oli halunnut tietää, jaksaisiko hevonen kävellä Särkänniemeen.
Myöhemmin ne tulivat Heidi-ihmisen kanssa hakemaan vielä Gerin ja Aadan, jotka olivat menneet ja vetäneet kaikkia vuorollaan kärryissä. Lapset olivat kuulemma vertailleet, kumpi tammoista on suloisempi, mutta joku oli sanonut, että "mun mielestä se Leo on kaikkein suloisin". Siinäs kuulitte!

Skruvi: Uusi laidun ja uusi tuttavuus

Me söimme porukalla jo takalaitumen siihen kuntoon, että Heidi-ihminen ja Tuija-ihminen eräänä päivänä käärivät hihansa ja tekivät meille taas uuden laitumen. Ensin ne saartoivat meidät näkkileivän kokoiselle alueelle ja me saimme ihmetellä, kun ne häärivät hiki päässä ja keräsivät pois kaikki laiduntolpat ja langat, ja katosivat metsän toiselle puolelle niiden kanssa. Me odottelimme kärsivällisesti, niinkuin kesyjen hevosten kuuluu, vaikka välillä alkoi ukkostaakin. Jyrisi, paukkui ja salamoi niin, että ihmiset olivat menneet talliin sadetta pitämään ja kuulemma melkein pelänneet salaman iskeneen meihin. Ukkosen hälvettyä ne tulivatkin kurkkimaan metsän reunasta mikä meillä on meininki, mutta ihan rauhassahan me siellä vieläkin odoteltiin. Odoteltiin ja odoteltiin, ja vihdoin sitten ne virittelivät jotain lankoja puihin ja kuului jotain "Seiso sä siellä niin mä olen tässä" -juttuja. Riimut ilmestyivät päihimme ja sitten Tuija-ihminen avasi odottelulaitumemme portin ja kuvitteli, että kirmaamme tuosta noin vaan ihmisten tekemään kujaan. Kukaan ei olisi halunnut mennä ensin, joten Tuija-ihminen otti kesävierastamme Kerttua riimusta kiinni ja talutti sen alkumatkan kujaa pitkin. Sitten me muutkin, minä etunenässä, rohkenimme seurata lankakujaa metsän uumeniin. Kyllä muuten kannattikin, sillä sen metsän kautta pääsimme uudelle, mutta jo vanhalle, tutulle laitumelle!

Laiduntelimme siinä kaikessa rauhassa pari päivää, kunnes porukkaamme liittyi eilen uusi kaveri. Se sanoi, että ihmiset kutsuvat sitä Deeguksi, vaikka emme me oikein saaneet sen hörinöistä selvää, kun se jutteli viron kielellä. On muuten aika muskelimasa, ja se saa meidät muut näyttämään ihan poneilta sen rinnalla. Sen kenkäkin on kuulemma kokoa viisi. Täytyy kyllä sanoa, ettei se nyt alkuun oikein näyttänyt tietävän, miten meidän laumassa kuuluu käyttäytyä, se nimittäin kidnappasi Fridan ja Kertun eikä päästänyt niitä enää ollenkaan meidän poikien luo. Se jopa ajoi meidät kauemmas, jos olimme liian lähellä! Kyllä totta puhuen pisti vähän kiukuttamaan moinen nuori juippi, joka tulee tuolla tavalla kukkoilemaan! Pari kertaa näytin sille lentävät takakaviot, kun mokoma rupesi liikaa meikäläistä komentelemaan! Toistaiseksi olen kuitenkin katsonut terveellisimmäksi pysytellä kauempana, kuvitelkoot nyt sitten olevansa pomo tai jotain.

Brage-ystäväni kanssa ollaan jatkettu maastoharjoituksia. Bragehan on aloittanut ratsunopinnot Elina-ihmisen kanssa ihan hyvällä menestyksellä, ja minä olen käynyt näyttämässä sille mallia, miten maastossa ollaan. Vielä Brage ei ole kantanut siellä ketään, vaan Jenni-ihminen on taluttanut ja minä Tuija-ihmisen kanssa olen kävellyt edellä. Ollaan käyty jo aika kaukanakin, ja kuin tilauksesta on autojakin nähty, kerran sellainen tuli meidän takaa ja kerran edestä. Sain siis tilaisuuden näyttää, miten autoihin pitää suhtautua, eli ei mitenkään, ja tämän opin on nuori oppilas sisäistänyt tähän mennessä hyvin. Jonain päivänä vielä pääsemme varmasti yhdessä maastolenkille ihmisiä kantaen.

Leo: kuntoilukurssilla

Käytiin muutama viikko sitten Tuija-ihmisen kanssa kuntoilukurssilla Urjalassa Hessi-tallilla, vaikkakin ihminen sanoi sitä valjakkokurssiksi. Kyllä mulla ainakin siellä hiki tuli monta kertaa, joten kuntoilua se totisesti oli.
Matkustin siis trailerissa tunnin verran, ja perillä suoritin oikein näyttävän saapumisen niin että kaikki varmasti huomaisivat, että tulin. Ihmisen ottaessa mua trailerista ulos riimunarun lukko nimittäin hajosi ja meikäponi pinkaisi tutkimusretkelle. Ihminen otti mut lopulta kiinni aika keljulla huiputuksella; se otti maasta pieniä kiviä ja rapisteli niitä, ja mä luulin saavani jotain herkkua.

Mä sain majoittua aika isoon karsinaan, ja ihminen jätti mut sinne yksin ja lähti etsimään omaa karsinaansa missä se itse nukkuisi. Mua vähän ensin jännitti olla siellä vieraassa karsinassa, ja mahakin meni kuralle, mutta sitten ihminen tuli takaisin, laittoi mulle suitset ja lähdettiin katselemaan paikkoja. Käveltiin ympäri kentän reunat, käytiin yhden laitumen aidan takana moikkaamassa mun lajitovereita ja käytiinpä maneesissakin.
Oltiin niin ajoissa paikalla, että päästiin ekalle kuntoilutunnille jo ennen muita. Yksi Heidi-ihminen, joka omistaa tuon paikan, tuli neuvomaan meitä ohjasajossa. Tai siis se neuvoi mun ihmistä, mähän osaan kyllä muutenkin. Mä olin aika reippaalla tuulella, joten Tuija-ihminenkin sai laittaa tossua toisen eteen ja keskittyä aika paljon mun ohjailemiseen, mutta tehtäviä oli niin paljon, että mullakaan ei ollut yhtään aikaa hirnua eikä ihmetellä kavereita.
Ohjasajoharjoituksen jälkeen mä pääsin loppuillaksi vielä tarhaan, jossa olikin mukavaa, koska siellä kasvoi kaikenlaista vihreää. Melkein naapuritarhassa oli kaksi meikäläisen kokoista mustaa kaveria, joiden nimet oli Alpo ja Hannu, ja nekin olivat kuulemma tulleet kuntoilemaan. Yöksi menin taas sinne suureen karsinaan, ja illan aikana oli mulle tullut naapureitakin. Vastapäisessä karsinassa oli yksi Ina-niminen tamma, ja meidän ihmiset kuuluivat juttelevan, että se voisi tulla mun kanssa samaan tarhaan, kun sekin oli melkein mun kokoinen.

Seuraavana päivänä kuntoilu jatkui. Ihminen tuli aikaisin aamulla silmät sikkarassa viemään mut tarhaan ja toi mulle aamupalaa sinne. Vähän myöhemmin se haki mut, laittoi valjaat päälle ja vielä kärrytkin perään, ja mentiin sinne samalle kentälle missä jo oltiin oltu ohjasajohommissa. Ina-tamma ihmisensä kanssa oli samaan aikaan kentällä, ja yksi Leena-ihminen tuli neuvomaan, miten ajetaan koulua. Mulla oli, kuten tavallista, vauhti päällä, ja kun kenttä oli niin suuri, niin mun ihmisestä tuntui että vallan kaahaan, vaikka mä menin ihan sopivan reipasta ravia kuulemma. Mä maltoin kyllä kuunnella ihan hyvin, mitä pitää tehdä, eikä mua häirinnyt yhtään, vaikka kentällä oli mun ja Inan lisäksi muitakin kärryjä vetäviä vieraita kavereita. Ne olivat kyllä enimmäkseen toisessa päässä kenttää kuin me, mutta välillä jouduttiin menemään niiden ohi.

Päästiin taas välillä lepäilemään, ja toden totta, se Ina-tamma tuli mun kaveriksi tarhaan! Se oli aika täti ja kertoi mulle, että hän muuten sitten määrää, mutta meikäpoikahan on tottunut sellaiseen.
Myöhemmin iltapäivällä nähtiin tarhastamme, että ihmiset hääräsivät pienemmällä kentällä ja rakentelivat jotain. Kun menin Tuija-ihmisen ja kärryjen kanssa sinne, niin näin, että siellä oli maratoneste, jota me pääsisimme puikkelehtimaan. Mentiin ensin Leena-ihmisen opastuksella käynnissä, se este olikin melkoinen sokkelo jonka eri väleistä sai kääntyillä sinne tänne. Sitten mentiin sama ravissa, ja sepäs oli hauskaa! Saatiin mennä muutamaankin kertaan, ja meikäläisen into ja vauhti vaan lisääntyivät kerta kerralta, kun ihminenkin huomasi, miten ketterä olen ja uskalsi antaa mennä! Ihmistä kuulemma alkuun jännitti, että mitä jos kärryt osuvat esteeseen ja koko hökötys kaatuu meidän päälle, mutta se huomasi pian, että kyllä mä hoidan homman kotiin kun ihminen vain rauhassa ohjailee. Leena-ihminenkin sanoi, että olen "kertakaikkiaan loistava poni" mutta sehän nyt on ihan selvä asia.
Näiden superhauskojen puikkelehtimisharjoitusten loppuverryttelynä lähdettiin Ina-tamman ja Kati-ihmisen kanssa vielä maastolenkille. Tallin liepeiltä lähti ihan meitä hevosia varten tehty maastotie, jota mun ihminen katseli kuola valuen. Kivahan siellä oli kopsutella, ja paluumatkalla päästeltiin oikein harjat hulmuten täyttä laukkaa.
Vielä oli yksi kuntoilupäivä, ja heti aamupäivällä päästiin kokeilemaan tarkkuusajoa. Kentälle oli aseteltu melkein samanlaisia oransseja tötteröitä kuin kotonakin, paitsi että nyt ne oli numeroitu ja niissä oli valkoiset pallot päällä. Saatiin ensin mennä kokeeksi pari tötteröporttia, ja sehän kävi meikäponilta helposti. Sitten mentiin koko rata käynnissä ja siitä otettiin aika. Mä en kyllä muista, mikä mun aika oli, mutta varmaan joku ennätys. Tarkkuusajossa pitää kuulemma pistellä se rata tiettyyn aikaan, että saa hyväksytyn tuloksen, ja tietenkään ei saa ajaa niiden tötteröiden eli keilojen päälle. Mä pääsin ravissa ihan sopivaan aikaan, mutta ihminen meinas välillä sekoittaa oikean ja vasemman, joten mentiin yhdessä kohdassa portit väärässä järjestyksessä! Kyllä me sitten päästiin ne oikein, kun koetettiin uudestaan, mutta ihmisen pitää vaan keskittyä enemmän. Meikähän kyllä menee ihan mistä se vain käskee, ja mä sain nytkin kehuja ketteryydestäni, ja suosituksen lähteä kisoihin!

Kuntoilut olivat sitten siinä, mä pääsin vielä joksikin aikaa tarhaan ja Tuija-ihminen lastasi sillä aikaa mun kärryt ja kaikki tavarat pakettiautoon. Ihmiset menivät vielä syömään (ne söivät muutenkin paljon ja ruoka oli kuulemma herkullista) ja juttelemaan kuntoilusta ja meistä hevosista. Tuija-ihminen samalla ilmoitti meidät uudellekin kuntoilukurssille, joka on elokuussa.

Skruvi: Terveen paperit

Tässäpä onkin hyviä uutisia kerrottavana, jalkani nimittäin on parantunut, ja päästään ihmisen kanssa taas maastoretkille.
Viime tiistaiaamuna Tuija-ihminen ilmestyi laitumelle jo aamuvarhaisella ja haki minut talliin. Kohta eläinlääkäri-Elina kurvasi paikalle, ja ensiksi mentiin kentälle jossa ihminen juoksutti minua hetken liinassa enkä ontunut lainkaan. Siirryttiin takaisin tallin käytävälle, sain piikin kaulaani ja otin aamupäivänokoset. Eläinlääkäri kuvasi kipeänä olleen jalkani ultraäänellä ja sen hankoside oli kuin olikin jo normaalin paksuinen. Helmikuisella klinikkareissullahan terveen jalan hankositeen paksuus oli ollut 7,2mm ja kipeän jalan 8,8mm, nyt sekin oli enää vain 7,5mm.
Minun pitäisi nyt kuulemma jatkossa välttää kovin pehmeillä pohjilla kulkemista joten märimpään aikaan varmaan tarhailen vanhassa ponitarhassa ja saan kuulemma Väinön seurakseni. Väinö ei kylläkään oikein välitä leikkimisestä, mutta kun tarhat pakkasen myötä kovettuvat, niin ehkä siirrymme muiden kanssa samaan porukkaan. Katsotaan, mitä nuo ihmiset päättävät.
Laitan tähän vielä kuvan jalastani, josta eläinlääkäri ajeli karvat pois. Eivät ne olleet ehtineet klinikkareissun jäljiltäkään vielä kasvaa sänkeä kummemmiksi, mutta nyt siis pitää alkaa kasvattaa niitä taas alusta. Toivon, etteivät paarmat ja muut lentävät huomaa karvatonta jalkaani, ihminen on kyllä laittanut minuun ihan mukavasti karkotetta ja Coopersectkin on tänä kesänä taas käytössä.
Pakko sanoa, ettei tuo kuva kyllä imartele muotojani, kuvakulma on sellainen, että mahani näyttää suuremmalta kuin onkaan. Laitetaan siis vielä toinen kuva, josta näkee, ettei se nyt NIIN suuri ole. Siinä kuvassa ollaan me koko lauma päiväunilla.

Leo: 8-vuotias komistus

Sainpas vihdoin taas ylipuhuttua Tuija-ihmisen kirjaamaan meidän juttuja. Nyt oli jo hyvä syykin siihen, sillä meikäponilla on tänään 8-vuotispäivä. Ihminen tuli aamulla tallille, mutta ei se tainnut mun synttäreitä muistaa, kun ei tuonut mulle mitään lahjaakaan. Haki mut vain laitumelta, puki kaikki valjasvermeet mun päälle ja sitten mä lähdin vetämään sitä kärryissä maastoon. Olikin ihan mukavaa lähteä vähän hölkkäilemään, kun paarmatkaan ei olleet vielä hereillä ja tuuli viilensi mukavasti helteessä. Mulla on vielä talvikarvaakin, kun eihän sitä koskaan tiedä, jos tuleekin vielä takatalvi.

Vaikka nyt paahdutaankin helteisellä laitumella, niin muistellaanpas vielä viime talvea, mä nimittäin sain silloin uuden kaverin. Tuija-ihminen ja Heidi-ihminen laittoivat yhtenä päivänä mut ja Bragen kentälle juoksemaan samaan aikaan, ja mehän tultiin heti hyvin juttuun. Me ollaan Bragen kanssa tallin nuorimmat, ja meidän teinien täytyy toki pitää yhtä!
Kesäkuulumisiin palatakseni, niin mä olen melkein kokenut kesäromanssin, tai ainakin palavan ihastuksen. Naapurilaitumelle, missä Skruvi-isovelikin on, muutti kesäksi sellainen eksoottinen tumma pitkäsääri jonka nimi on kuulemma Kerttu. Unohdin vähäksi aikaa kokonaan, että mulla on omakin tammalauma, ja riensin juoksujalkaa laidunten väliselle aidalle aina kun näin että ihana Kerttu oli näköetäisyydellä. Jäin siihen monta kertaa syömäänkin, ja olen varma, että se Kerttu katsoi mua ainakin kerran! Ei se kylläkään mua nyt enää kovin paljoa kiinnosta, eikä meidän romanssista mitään tulisikaan kun me ponit siirrytään jossain vaiheessa toiselle laitumelle ja isojen lauma menee takalaitumelle, joten silmäpelin peluu olis melko mahdotonta. Tuija-ihminen naureskeli mun ihastumiselle ja sanoi, etten mä taida olla ihan selvillä omasta koostani. Täh, miten niin muka?

Mulla on nyt meneillään kuntokuuri, ihminen on puhunut jostain kuntoilukurssista, jonne ollaan kuulemma menossa viikon päästä. Mun kärrytkin lähtevät sinne mukaan, saa nähdä mitä tuleman pitää!

Skruvi: Klinikkareissu

Kävin tosiaan kipeän jalkani kanssa klinikalla, kuten Leo-poikanen tuossa jo kertoikin. Eipä se matkustaminenkaan sitten ollut hassumpaa, tosin minulla oli tällä kertaa niinsanotusti lääkitys kohdallaan, eli ihminen oli muutaman päivän ajan tarjoillut minulle Equi-calm -nimistä lisäravinnetta, joka kuulemma tasoittaa hevosen mielialaa stressitilanteissa. En osaa sanoa, miten paljon tuo vaikutti, mutta kyllä mielialani oli melkoisen rauhallinen.
Klinikalla eläinlääkäri ensin tutki ja tunnusteli minut joka paikasta, haastatteli ihmistä ja sitten mentiin ulos juoksemaan. Ensin juostiin edestakaisin pihalla suoraa uraa pari kertaa, sitten eläinlääkäri taivutti kaikki jalkani ja joka taivuttelun jälkeen taas juostiin. Maneesissakin kävin juoksemassa, ja sepä olikin kuulkaa ensimmäinen kerta, kun olen sellaisessa ollut sisällä!
Kaiken tämän juoksemisen tuloksena eläinlääkäri huomasi, että kivun syy löytyy todennäköisimmin oikeasta etujalasta, ja seuraavaksi oli ohjelmassa jalan puuduttaminen. Sanoivat, että jos puudutus poistaa ontuman, löytyy kivun aiheuttaja siitä kohdasta jalkaa. Mentiin taas sisään, sain huulipuristimen ylähuuleeni ja puudutuspiikin alimpaan niveleen. Pääsin odottelemaan puudutuksen vaikutusta karsinaan, ja sitten taas käytiin maneesissa juoksemassa. Vielä onnuin, joten sama puudutuskuvio toistettiin vielä kaksi kertaa eri kohtiin, ja vasta viimeinen puudutus sai aikaan sen, etten ontunut enää.
Sitten eläinlääkäri pisti kaulaani piikin, ja sain ottaa päivänokoset. Unissakävelin hieman horjuen tutkimushuoneeseen, jossa jalkani tutkittiin ultraäänellä. Kipeän jalkani hankoside näytti paksuuntuneelta, joten eläinlääkäri kuvasi myös toisen jalan verratakseen niiden paksuutta, ja toden totta, eroa oli 1,6 milliä. Paksuuntuminen johtui kuulemma kroonistuneesta tulehdustilasta, mutta mitään vammaa ei ollut nähtävissä. Paksummalla hankositeellä vain oli tullut ahtaat paikat puikkoluiden välissä, ja se on aiheuttanut kipua.
Siinä nukkuessani sain jalkaan vielä Shock-wave -hoitoa ja pääsin sitten karsinaan heräilemään ja odottelemaan kotimatkaa, ihminen meni sillä aikaa odottelemaan laskua ja sai kotihoito-ohjeita. Sain tulehduskipulääkekuurin viikoksi, sekä määräyksen kuukauden mittaisesta tarhalevosta, mikä tarkoittaa sitä, että riehumisleikit kavereiden kanssa on vähäksi aikaa kielletty!
Tarhailin muutaman päivän yksikseni kentällä, mutta siellä en oikein malttanut aamuisin ulos päästessä olla juoksematta, varsinkaan kun kipulääke alkoi jo vaikuttaa. Tuija-ihminen sitten laittoi hihat heilumaan ja raivasi minulle pienen tarhan ponien vanhaan tarhaan. Siellä tarhassa ei ole tänä talvena ollut ketään, joten lunta oli yli puoli metriä, mutta hän kaivoi lumihankeen minikokoisen tarhan, ja laittoi aitakepit hankeen pystyyn. Siellä ei juuri mahdu juoksentelemaan, mutta virikkeitä löytyy, sillä olen kaivanut lumen alta esille kuivuneita rikkaruohoja. Tein aluksi pari niin syvää kaivantoa, että ihminen luuli minun yrittävän kaivautua Kiinaan!

Leo: Matkamaskottina

Oltiin tässä alkuviikolla Skruvi-isoveljen kanssa autoajelulla, ja mulle oli uskottu tärkeä tehtävä joka oli kaverin rauhoittaminen. Se issikkasetä kun on saanut kuulemma traumoja jostain aikaisemmasta kuljetusreissusta joten se ei oikein haluais mennä ainakaan trailerin kyytiin. Meikäponi kun on tällainen rento reissumies sielultaan, niin ihminen ajatteli, että olisin vallan sopivaa seuraa. Oltiin siis matkalla klinikalle näyttämään Skruvi-veljen kipeätä jalkaa. Meitä tuli hakemaan suuren suuri hevosauto ja mä olin heti tehtävieni tasalla ja meinasin kipaista sinne autoon sisälle heti kun lastaussilta oli maassa, vaikkei oltu vielä sisään pyydettykään. Sisällä oli kyllä vähän ärsyttävää, kun ei tällainen normaalikokoinen nähnyt sieltä mitään, joten mun piti ensin vähän hirnua, ettei kukaan unohda mua sinne. Sitten oli Skruvi-isoveljen vuoro, ensin se oli kuulemma koettanut esittää, ettei tule mokomaan autoon, mutta sitten auton kuljettajasedät oli laittaneet liinan sen pepun takaa, ja hopsista vain, niin sitä kipaistiin Tuija-ihmisen perässä sisään. Mulla ei oo kelloa, mutta voisin veikata, ettei aikaa mennyt viittä minuuttia kauempaa. Rohkea isoveli mulla.
Kauaa ei meidän tarvinnut autossakaan olla, koska matka ei ollut pitkä. Ihmiset kuulemma näkivät meidät kameran kautta koko ajan, näkivät senkin, että Skruvi-isoveli pysyi ihan rauhallisena. Totta kai, kun mä olin kaverina. Perillä klinikalla ei ollut ruuhkaa, joten meikäshettiskin sai karsinan käyttöönsä ettei tarvinnut autossa odottaa. Muuten ihan kiva karsina, mutta ei sieltäkään nähnyt oikein mitään.
Pian paikalle tuli yksi ihminen, joka sanoi olevansa eläinlääkäri-Elina. Siinä vaiheessa mä pysyttelin hipihiljaa karsinassani, ettei se vaan tule ja tee mulle mitään ikävää. Aika pian kaikki ihmiset lähtivät Skruvi-isoveljen kanssa pihalle, joten mä en enää nähnyt mitä tapahtui. Skruvin pitää varmaan kertoa itse loput.