Uusia kuulumisia olisi paljonkin, mutta mennään nyt vain pääpiirteisiin. Nythän on niin, että me olemme Leon kanssa muuttaneet uuteen talliin, vaikkakaan ei kovin kauas vanhasta paikasta, eli Paattisilla asumme edelleen. Tuija-ihmisellä sitävastoin on nyt entistäkin lyhempi matka meidän luoksemme.
Vanhassa tallipaikassa asuneen tallikaverimme Kyran ihmiset suunnittelivat jo talvella omaa tallia, koska heille oli tulossa toinenkin meikäläisten lajitoveri. Kyran Reetta-ihminen sitten kysyi Tuija-ihmiseltä, muttaisimmeko mekin Kyran ja tämän uuden kaverin tallikavereiksi, ja niinhän me sitten muutimme Reetta-ihmisen vanhempien pihapiiriin, jossa kuulemma on joskus kauan sitten ollut myös meitä hevosia, joten historia toistaa itseään.
Teimme eräänä toukokuun loppupuolen aamuna kesäretken kirjavalla porukalla; minä ja Leo kävelimme edellä Tuija-ihmisen ja Reetta-ihmisen taluttamina, ja Kyra hännänhuippuna kantoi vuorotellen Riina-ihmistä ja hänen ystäväänsä Ida-ihmistä. Perillä pääsimme suoraan laitumelle, emmekä juuri viitsineet vaivautua tekemään asiasta sen suurempaa numeroa, vaan keskityimme heti syömiseen.
Eipä aikaakaan, kun jouduimme keskeyttämään syömingit, kun horisontissa näkyi jotain mielenkiintoista; toinen hevonen, joka selvästikin oli tulossa meitä kohti. Selvisi, että kyseessä oli uusi kaverimme Maikki, joka oli kuulemma New Forestin poni, eli hyvin sopisi meidän muiden säänkestävien turrikoiden joukkoon. Me muut olimmekin saaneet siinä vaiheessa jo hyvin tankattua, joten Maikin tultua jaksettiin ottaa pienet spurtit.
Samalla piti selvittää, kuka oli kuka, mutta fiksuina hevosina teimme senkin ilman suurempaa hässäkkää. Minä luonnollisesti otin rauhanomaisin elkein päällikön paikan. Pikkuveljeni Leo löysi hetkeksi sisäisen orinsa, ja kuvitteli, että tammat ovatkin nyt hänen, eikä päästänyt niitä hetkeen minun lähelleni. Koettihan se ensin ajaa minua kauemmas, mutta sehän nyt ei sentään tullut kuuloonkaan. Muutamaan otteeseen pikkuherhiläinen olisi ansainnut saada oikein isän kädestä, mutta kokeneempana tiesin, että moinen isottelu laimenee kyllä seuraavaan päivään mennessä, ja näinhän sitten kävikin. Seuraavana päivänä laiduntelimme jo ihan sulassa sovussa kaikki, Leokin oli jo tajunnut paikkansa porukan häntäpäässä.
Meillä on siis nyt koossa ihan mukava lauma, ja Maikkikin on osoittautunut olevan oikein mukava tyyppi. Se kertoi tehneensä tähän saakka töitä ratsastuskoulussa ja saaneensa olla ulkona vain muutaman tunnin päivässä. Sepä ei tiedäkään, miten mukavaa hevosenelämää saakaan jatkossa viettää!
