Skruvi: Uusi maastokaveri

Sain nyt vihdoin ja viimein tavata sen uuden maastokaverin, josta Tuija-ihminen on minulle kuiskaillut. Kuvittelin jo, ettei koko jutusta tule yhtään mitään, kun ihmiset puhuvat vain. Yhtenä päivänä ne olivat kuitenkin sopineet treffit maastolenkin varrelle, joten minä ja tallikaverini Deegu starttasimme matkaan kumpikin ihmisiämme kantaen. Ihmiset olivat siis sopineet, että tämä uusi kaveri, nimeltään Patu, kantaisi oman Jenni-ihmisensä meitä vastaan, ja jatkaisimme siitä sitten porukalla johonkin suuntaan. Jenni-ihminen oli kuulemma sanonut, että Patun eteneminen yksin vähän kestää, mutta olivat ne päässeet puoleen väliin matkaa ennen kuin törmäsimme.
Tuija-ihmistä vähän jännitti, miten mahdan suhtautua ventovieraaseen kaveriin, minulla kun on ollut tapana vähän liikaakin innostua vieraista lajitovereista niin, että höyrypäinen mielentila jää vähäksi aikaa päälle. Tuija-ihminen ei ole kuitenkaan tainnut tajuta, että ikä on tuonut minullekin varmuutta, joten nyt Patun kohdatessamme vain hörisin sille kohteliaan tervehdyksen ja keskityin sitten hamuamaan pientareelta ruohoa. Täytyyhän hevosen nyt välillä syödäkin.
Lähdettiin treffauspaikalta sitten tielle, jonka Tuija-ihminen ja Sofia-ihminen eräänä kesänä nimesivät sikalalenkiksi. Se oli se kaunis kesä, jolloin Poone-setä lenkkeili kanssani.
Deegu ja Carita-ihminen menivät nyt edellä, me kopsuttelimme Patun kanssa rinnakkain, ja se kertoi minulle olevansa melkein rotuveljeni eli kolmen vartin issikka. Se yksi kolmasosa on kuulemma suomenhevosta. Oli se kyllä aika lailla meikäläisten näköinenkin, ja vain muutaman sentin minua korkeampi. Sukulaisuus oli ilmiselvää, sillä tulimme heti mainiosti keskenämme juttuun.
Saatoimme sitten Patun ja Jenni-ihmisen kotiin, vaikka minun ja Patun mielestä yhteinen lenkki olisi voinut vieläkin jatkua, ja hirnuimmekin toisillemme niin kauan kuin näköyhteyttä riitti. Muutaman kerran kotimatkallakin hirnuin kaiken varalta, josko olisin saanut vielä lisää uusia kavereita, mutta minun oli nyt tyytyminen Deegun seuraan, vaikka on sekin loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi.

Leo: ekaa kertaa kisoissa

Käytiin muutama viikko sitten ihmisen kanssa kilpailuharjoituksissa siellä samassa paikassa, missä ollaan oltu kuntoilemassakin. Aamulla mä jo arvasin, että jonnekin lähdetään, kun mä en päässyt kavereiden kanssa tarhaan, vaan jäin aamupalalle talliin, ja Tuija-ihminen ilmestyi heti aamusta tallille traileria kiskoen. Se pakkaili kyytiin kaikenlaista, ja pian Marja-ihminen tuli myös ja ne pakkasivat meikäläisenkin kyytiin ja niin sitä mentiin.
Kilpailuharjoitukset tarkoittavat sitä, että ihminen saa harjoitella, meikäponihan kyllä osaa ja tekee mitä vain käsketään, mutta hyvähän se on, että nuo lahjattomat treenaa. Oikeasti kyllä meikäläinenkin sai totutella nyt siihen, että vaikka olikin tällä kertaa tuttu paikka, niin heti perille päästyä ruvettiinkin hommiin, ja samoissa hommissa oli monta kaveria samaan aikaan. Aluksi kyllä Marja-ihminen talutteli meikäläistä ympäriinsä, ja sillä aikaa Tuija-ihminen kävi yksikseen kävelemässä sen tarkkuusradan läpi, jotta se osais sitten ohjailla meikäponia niin ettei mun tarttis hävetä. Sitten alettiin verrytellä, ja mulla oli into ihan huipussaan enkä olis malttanut ainakaan kävellä yhtään, mutta kävelin välillä silti kun kerran käskettiin. Mä sain myös totutella siihen, että vaikka joku lähistöllä maiskuttaa, niin ei se aina tarkoita sitä, että mun pitäisi mennä kovempaa.

Tuija-ihminen oli ilmoittanut meidät molempiin tarkkuusluokkiin, joista ekassa porttien leveys oli +35cm, eli sen verran mun kärryjä leveämpi, ja toisessa +25. Ekassa luokassa mentiin puhdas rata eli ei pudotettu yhtään palloa, mutta ihminen teki ohjailumokan ja menin yhden portin ohi. Mentiin sitten se portti uudelleen ja jatkettiin siitä, mutta aikaahan siinä tietty kului. Onneksi kuitenkin ihminen tajusi, että se oli sen ihan oma moka, eikä suinkaan mun. Ihminen olis mielellään antanut mun päästellä täysillä, mutta radassa oli muutama sen verran kiperä käännös, että pakko oli kuulemma välillä hiljentääkin, vaikkei mun mielestä olis tarvinnut.
Toisessa luokassa päästiin kovempaa, mutta tällä kertaa yksi pallo tipahti ja toi kolme virhepistettä.
Kummassakin luokassa oli yhdeksän osallistujaa, ja meikäponi ihmisineen tuli ekassa luokassa neljänneksi ja toisessa seitsemänneksi. Kolme ekaa palkittiin, joten me jäätiin juuri vaille sijoitusta, mutta meidät yllätettiin tsempparipalkinnolla, joten päästiin palkintojenjakoon mukaan kuitenkin. Meikäläinen marssi tyylikkäästi paikalle niinkuin kuuluukin, mutta se paikallaan seisominen ei ole vielä ihan mun suosikkijuttu, jos liian kauan pyydetään seisoskelemaan. Marja-ihminen oli onneksi kentän laidalla ja tuli pitämään meikäläisestä kiinni etten pääsyt aiheuttamaan mitään selkkausta. Tuija-ihminen pokkasi palkinnoksi jalkaheijastimet, jotka ovat juuri passelit Skruvi-isoveljelleni. Mullekin ne antoivat rapsutukset.
Vaikka ei sijoituttukaan, niin Tuija-ihmisellä oli kuulemma ihan voittajafiilikset, koska mä (tietenkin) käyttäydyin ihan asiallisesti intoilusta huolimatta, ja se itse muisti radan!
Kisasuorituksen jälkeen mä pääsin eroon kärryistä ja valjaista, sain miehekkään vaaleansinisen fleeceloimen päälleni ja Marja-ihminen kävelytteli mua sillä aikaa kun meidän vetoauto trailereineen kiskottiin irti savesta, minne se oli onnistunut juuttumaan, mutta päästiin me lopulta kotimatkallekin. Tuossa lopuksi yksi kuva meikäponista tositoimissa.