lauantai 18. elokuuta 2012

Leo: Uusien kuvioiden kesä

Tuija-ihminen on taas lepuuttanut näppäinsormiaan, mutta se lupasi nyt kirjata ylös, mitä mulla on sanottavaa. Tämä kesähän on ollut meillä uusien tuulien aikaa. Vanhaa tuttua oli se, että mä kävin Tuija-ihmisen kanssa alkukesällä taas urheilemassa siellä samassa paikassa Urjalassa, missä ollaan ennenkin käyty, ja mukava reissuhan se oli. Mulla oli eväänä hyvää heinää ja sain uusia ihailijoita kuten yleensäkin.

Ihmiset ovat väsänneet meille uutta tallia, ja me ollaan kaikki käyty jo siellä sisällä vaikkei me vielä pystytä sinne muuttamaan. Tallin kulmilla on pörrännyt ihmisiä vaikka minkälaisilla härveleillä, kun ne on tuoneet kiviä ja hiekkaa meidän uutta tarhaa ja kenttää varten, ja sitten vielä toiset ihmiset on tulleet toisenlaisten härvelien kanssa levittämään ne kivet ja hiekat. Mä ja mun laumakaverit ei kylläkään olla jaksettu  moisista välittää. Me pystytään vaikka nukkumaan laitumella samaan aikaan, häärätkööt ihmiset rauhassa vaan.

Mun elämässä on nyt tapahtunut sellainen uusi käänne, että mä pääsin taas ratsunhommiin, mikä onkin vaihteeksi taas kivaa. Vähän aikaa sitten yksi Minttu-tyttö tuli tutustumaan meikäläiseen, ja ekalla kerralla vain harjasi ja rapsutteli, sekä sitten me käytiin molemmat vähän kävelyllä. Muutaman päivän päästä se sama tyttö tuli ja kiipesi mun selkään, ja mehän tultiin oikein hyvin juttuun. Mulla oli taas meno päällä ja into piukassa, mutta kyllä mä maltoin silti kuunnella mitä se siellä mun selässä haluaa, että mä tekisin. On se käynyt senkin jälkeen urheilemassa mun kanssa, ja mä luulen, että mä olen tainnut hurmata sen.

Mulle laitettiin tässä yhtenä päivänä taas kengät, jotta mun olis helpompi mennä kivisellä hiekkatiellä, missä mä olen arkonut aika lailla paljain varpain. Meikäläinenhän on osannut jo kauan suhtautua ihan lunkisti kavioiden vuoluun, mutta se kenkien naulaaminen mua vielä hirvittää enkä voi silloin rauhassa seistä. Nyt ihmiset olivat päättäneet huiputtaa mua, ja kun Katri-kengittäjä tuli, niin se otti mua kielestä kiinni ja Tuija-ihminen truuttasi sinistä geeliä mun kielen alle. Sitten Katri-kengittäjä rupesi vuolemaan, ja kohta mua alkoi nukuttaa enkä enää jaksanut välittää kenkien naulaamisesta. Tuija-ihminen ystävällisesti seisoi mun vieressä ja hääti mun kimpusta talliin eksyneet paarmat ja antoi mun nojata itseensä kun nukuin.Siirryin siitä sitten heräilemään Maikin tulevaan karsinaan, ja kivahan siellä oli torkkua, kun paarmat ei sieltä mua löytäneet.

Kurvailua Urjalassa



Mä kävin tarkistamassa, onko tallin seinät suorassa.


Maisema mun tulevasta karsinastani



Oma karsina tarkastettu ja sopivaksi havaittu

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Skruvi: Kesä ja uusia maisemia

No pääsimmepä mekin vihdoin ja viimein taas kertomaan kuulumisiamme. Tuija-ihmisen kirjoitustaito lienee ollut hukassa joulusta saakka, ja hän pahoittelee kovasti laiskuuttaan.

Uusia kuulumisia olisi paljonkin, mutta mennään nyt vain pääpiirteisiin. Nythän on niin, että me olemme Leon kanssa muuttaneet uuteen talliin, vaikkakaan ei kovin kauas vanhasta paikasta, eli Paattisilla asumme edelleen. Tuija-ihmisellä sitävastoin on nyt entistäkin lyhempi matka meidän luoksemme.
Vanhassa tallipaikassa asuneen tallikaverimme Kyran ihmiset suunnittelivat jo talvella omaa tallia, koska heille oli tulossa toinenkin meikäläisten lajitoveri. Kyran Reetta-ihminen sitten kysyi Tuija-ihmiseltä, muttaisimmeko mekin Kyran ja tämän uuden kaverin tallikavereiksi, ja niinhän me sitten muutimme Reetta-ihmisen vanhempien pihapiiriin, jossa kuulemma on joskus kauan sitten ollut myös meitä hevosia, joten historia toistaa itseään.

Teimme eräänä toukokuun loppupuolen aamuna kesäretken kirjavalla porukalla; minä ja Leo kävelimme edellä Tuija-ihmisen ja Reetta-ihmisen taluttamina, ja Kyra hännänhuippuna kantoi vuorotellen Riina-ihmistä ja hänen ystäväänsä Ida-ihmistä. Perillä pääsimme suoraan laitumelle, emmekä juuri viitsineet vaivautua tekemään asiasta sen suurempaa numeroa, vaan keskityimme heti syömiseen.

Eipä aikaakaan, kun jouduimme keskeyttämään syömingit, kun horisontissa näkyi jotain mielenkiintoista; toinen hevonen, joka selvästikin oli tulossa meitä kohti. Selvisi, että kyseessä oli uusi kaverimme Maikki, joka oli kuulemma New Forestin poni, eli hyvin sopisi meidän muiden säänkestävien turrikoiden joukkoon. Me muut olimmekin saaneet siinä vaiheessa jo hyvin tankattua, joten Maikin tultua jaksettiin ottaa pienet spurtit.

Samalla piti selvittää, kuka oli kuka, mutta fiksuina hevosina teimme senkin ilman suurempaa hässäkkää. Minä luonnollisesti otin rauhanomaisin elkein päällikön paikan. Pikkuveljeni Leo löysi hetkeksi sisäisen orinsa, ja kuvitteli, että tammat ovatkin nyt hänen, eikä päästänyt niitä hetkeen minun lähelleni. Koettihan se ensin ajaa minua kauemmas, mutta sehän nyt ei sentään tullut kuuloonkaan. Muutamaan otteeseen pikkuherhiläinen olisi ansainnut saada oikein isän kädestä, mutta kokeneempana tiesin, että moinen isottelu laimenee kyllä seuraavaan päivään mennessä, ja näinhän sitten kävikin. Seuraavana päivänä laiduntelimme jo ihan sulassa sovussa kaikki, Leokin oli jo tajunnut paikkansa porukan häntäpäässä.

 Meillä on siis nyt koossa ihan mukava lauma, ja Maikkikin on osoittautunut olevan oikein mukava tyyppi. Se kertoi tehneensä tähän saakka töitä ratsastuskoulussa ja saaneensa olla ulkona vain muutaman tunnin päivässä. Sepä ei tiedäkään, miten mukavaa hevosenelämää saakaan jatkossa viettää!

 Olemme Leon ja Kyran kanssa juuri saapuneet uuden kotimme laitumelle.
...sitten huomaamme, kun Maikki lähestyy.
 Koko lauma koossa, joten voidaan jo vähän juostakin.
Näytän Maikille mallia, miten Paattisilla syödään ruohoa.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Leo: Hyvää joulua kaikille!

Mä en ymmärrä, miksi tuo meidän Tuija-ihminen ei ole kirjoitellut meidän kuulumisia, kun ei se kuulemma ole joulukorttejakaan askarrellut niin ettei sillä ole voinut olla kiire.
Kaikesta huolimatta se joulu tuli tänäkin vuonna, vaikka nyt ei olekaan sitä ihmisten toivomaa valkoista joulua. Kyllähän me hevosetkin siitä tykättäisiin, kun saatais piehtaroida puhtaassa lumessa, mutta kaikkea ei voi saada, pääasia, että ruokaa saa ja sehän meille tulee aina ajallaan.
Eilen, jouluaattona Tuija-ihminen kävi moikkaamassa meitä ja tuli tarhaan laittamaan mulle punaisen jouluriimun. Mulla ei ole tonttulakkia, vaikka Skruvi-isoveljelläni on, tosin ei Tuija-ihminen laittanut sillekään sitä nyt päähän, kun sen punainen jouluriimu oli kuulemma jossain kadoksissa. Joulun kunniaksi Tuija-ihminen tarjosi tarhassa käydessään mullekin hevosenkengän muotoista piparkakkua, mutta en mä sellaista makua oikein arvosta. Mä pudotin mokoman kiekuran maahan, ja ajattelin, että syökööt leivonnaisensa ihan ite. Illalla kun mentiin sisälle, oli mun ruokakupissa odottamassa porkkanaa ja mandariininpaloja, ja nehän mullekin maistuivat. Skruvi-isoveli rouskuttaa piparkakkujakin silmät puoliummessa, outoja herkkuja sillä.

Käytiinhän me Tuija-ihmisen kanssa taas kuntoilemassakin siellä Urjalassa vielä marraskuussa, koko viikonloppu oltiin ja hauskaa oli. Mä sain kokea kaikenlaista uuttakin, ekan päivän iltana nimittäin juoksin maneesissa kapsoni päässä. Se kilisi hassusti ja oli vähän iso mulle, mutta hyvin mä tajusin, mitä pitää tehdä. Tuija-ihminen sen sijaan ei aina meinannut tajuta, kun se Minna-ihminen puhui paljon ja asiaa, mutta minkäs teet, kun ihmisillä on välillä niin pitkät johdot.

Tälle reissulle Tuija-ihminen oli pakannut kyytiin myös ne mun toiset kärryt, joita mä olen kotona vetänyt vasta pari kertaa, ja nyt sain kiskoa niitä viimeisen päivän tarkkuusharjoituksessa. Ne painaa aika paljon enemmän, kuin ne kärryt, joita yleensä vedän, ja vielä kun Tuija-ihminen kipusi kyytiin, niin huh huh että sainkin tehdä hommia. Oikeasti ei niitä kovin raskasta ole vetää, kun kenttä ei ole pehmeä, mutta onhan ne vähän eri tuntuiset. Heidi-ihminen kuului sanovan, että aisalenkkejä voisi vielä säätää niin, että aisat tulis vähän ylemmäs eikä mun tarttis kannatella kärryjen painoa niin paljoa. Asiallista puhetta mun mielestä. Alempana olevia vetoliinoja mä en enää jännitä, mutta tällä kertaa vasemmalle kääntyessä piti vähän kommentoida, kun liina osui jalkaan. Ihmiset arvelivat, että mulla saattoi viikonlopun kuntoilujen jäljiltä olla vaikka joku lihas kipeä, ja se tuntui vasemmalle kääntyessä eikä syy olis ollutkaan siinä vetoliinassa. Arvailkoot rauhassa vaan, kyllä mä kertoisin mistä kenkä puristi, jos osaisin puhua. Nyt Heidi-ihminen laittoi sitten meidät tekemään sellaisia harjoituksia, missä vasemman kierroksen jutut tehtiin rauhallisemmin ettei mulla menis suotta herne nenään uusien kärryjen kanssa.

Tuon kuntoilureissun jälkeen mä olenkin saanut viettää lomaa. Tuija-ihminen onneksi vei ne mun painavat kärryt talvisäilöön omaan kotiinsa ja sitten se hajotti ne mun kevyet kärryt. Oikeasti se kyllä sanoi ottavansa vain aisat vähäksi aikaa irti ja vievänsä nekin omaan kotiinsa, niin että saa maalattua ne uudestaan. Sitten päästään taas hurvittelemaan lenkille.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Skruvi: Uusi maastokaveri

Sain nyt vihdoin ja viimein tavata sen uuden maastokaverin, josta Tuija-ihminen on minulle kuiskaillut. Kuvittelin jo, ettei koko jutusta tule yhtään mitään, kun ihmiset puhuvat vain. Yhtenä päivänä ne olivat kuitenkin sopineet treffit maastolenkin varrelle, joten minä ja tallikaverini Deegu starttasimme matkaan kumpikin ihmisiämme kantaen. Ihmiset olivat siis sopineet, että tämä uusi kaveri, nimeltään Patu, kantaisi oman Jenni-ihmisensä meitä vastaan, ja jatkaisimme siitä sitten porukalla johonkin suuntaan. Jenni-ihminen oli kuulemma sanonut, että Patun eteneminen yksin vähän kestää, mutta olivat ne päässeet puoleen väliin matkaa ennen kuin törmäsimme.
Tuija-ihmistä vähän jännitti, miten mahdan suhtautua ventovieraaseen kaveriin, minulla kun on ollut tapana vähän liikaakin innostua vieraista lajitovereista niin, että höyrypäinen mielentila jää vähäksi aikaa päälle. Tuija-ihminen ei ole kuitenkaan tainnut tajuta, että ikä on tuonut minullekin varmuutta, joten nyt Patun kohdatessamme vain hörisin sille kohteliaan tervehdyksen ja keskityin sitten hamuamaan pientareelta ruohoa. Täytyyhän hevosen nyt välillä syödäkin.
Lähdettiin treffauspaikalta sitten tielle, jonka Tuija-ihminen ja Sofia-ihminen eräänä kesänä nimesivät sikalalenkiksi. Se oli se kaunis kesä, jolloin Poone-setä lenkkeili kanssani.
Deegu ja Carita-ihminen menivät nyt edellä, me kopsuttelimme Patun kanssa rinnakkain, ja se kertoi minulle olevansa melkein rotuveljeni eli kolmen vartin issikka. Se yksi kolmasosa on kuulemma suomenhevosta. Oli se kyllä aika lailla meikäläisten näköinenkin, ja vain muutaman sentin minua korkeampi. Sukulaisuus oli ilmiselvää, sillä tulimme heti mainiosti keskenämme juttuun.
Saatoimme sitten Patun ja Jenni-ihmisen kotiin, vaikka minun ja Patun mielestä yhteinen lenkki olisi voinut vieläkin jatkua, ja hirnuimmekin toisillemme niin kauan kuin näköyhteyttä riitti. Muutaman kerran kotimatkallakin hirnuin kaiken varalta, josko olisin saanut vielä lisää uusia kavereita, mutta minun oli nyt tyytyminen Deegun seuraan, vaikka on sekin loppujen lopuksi ihan hyvä tyyppi.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Leo: ekaa kertaa kisoissa

Käytiin muutama viikko sitten ihmisen kanssa kilpailuharjoituksissa siellä samassa paikassa, missä ollaan oltu kuntoilemassakin. Aamulla mä jo arvasin, että jonnekin lähdetään, kun mä en päässyt kavereiden kanssa tarhaan, vaan jäin aamupalalle talliin, ja Tuija-ihminen ilmestyi heti aamusta tallille traileria kiskoen. Se pakkaili kyytiin kaikenlaista, ja pian Marja-ihminen tuli myös ja ne pakkasivat meikäläisenkin kyytiin ja niin sitä mentiin.
Kilpailuharjoitukset tarkoittavat sitä, että ihminen saa harjoitella, meikäponihan kyllä osaa ja tekee mitä vain käsketään, mutta hyvähän se on, että nuo lahjattomat treenaa. Oikeasti kyllä meikäläinenkin sai totutella nyt siihen, että vaikka olikin tällä kertaa tuttu paikka, niin heti perille päästyä ruvettiinkin hommiin, ja samoissa hommissa oli monta kaveria samaan aikaan. Aluksi kyllä Marja-ihminen talutteli meikäläistä ympäriinsä, ja sillä aikaa Tuija-ihminen kävi yksikseen kävelemässä sen tarkkuusradan läpi, jotta se osais sitten ohjailla meikäponia niin ettei mun tarttis hävetä. Sitten alettiin verrytellä, ja mulla oli into ihan huipussaan enkä olis malttanut ainakaan kävellä yhtään, mutta kävelin välillä silti kun kerran käskettiin. Mä sain myös totutella siihen, että vaikka joku lähistöllä maiskuttaa, niin ei se aina tarkoita sitä, että mun pitäisi mennä kovempaa.

Tuija-ihminen oli ilmoittanut meidät molempiin tarkkuusluokkiin, joista ekassa porttien leveys oli +35cm, eli sen verran mun kärryjä leveämpi, ja toisessa +25. Ekassa luokassa mentiin puhdas rata eli ei pudotettu yhtään palloa, mutta ihminen teki ohjailumokan ja menin yhden portin ohi. Mentiin sitten se portti uudelleen ja jatkettiin siitä, mutta aikaahan siinä tietty kului. Onneksi kuitenkin ihminen tajusi, että se oli sen ihan oma moka, eikä suinkaan mun. Ihminen olis mielellään antanut mun päästellä täysillä, mutta radassa oli muutama sen verran kiperä käännös, että pakko oli kuulemma välillä hiljentääkin, vaikkei mun mielestä olis tarvinnut.
Toisessa luokassa päästiin kovempaa, mutta tällä kertaa yksi pallo tipahti ja toi kolme virhepistettä.
Kummassakin luokassa oli yhdeksän osallistujaa, ja meikäponi ihmisineen tuli ekassa luokassa neljänneksi ja toisessa seitsemänneksi. Kolme ekaa palkittiin, joten me jäätiin juuri vaille sijoitusta, mutta meidät yllätettiin tsempparipalkinnolla, joten päästiin palkintojenjakoon mukaan kuitenkin. Meikäläinen marssi tyylikkäästi paikalle niinkuin kuuluukin, mutta se paikallaan seisominen ei ole vielä ihan mun suosikkijuttu, jos liian kauan pyydetään seisoskelemaan. Marja-ihminen oli onneksi kentän laidalla ja tuli pitämään meikäläisestä kiinni etten pääsyt aiheuttamaan mitään selkkausta. Tuija-ihminen pokkasi palkinnoksi jalkaheijastimet, jotka ovat juuri passelit Skruvi-isoveljelleni. Mullekin ne antoivat rapsutukset.
Vaikka ei sijoituttukaan, niin Tuija-ihmisellä oli kuulemma ihan voittajafiilikset, koska mä (tietenkin) käyttäydyin ihan asiallisesti intoilusta huolimatta, ja se itse muisti radan!
Kisasuorituksen jälkeen mä pääsin eroon kärryistä ja valjaista, sain miehekkään vaaleansinisen fleeceloimen päälleni ja Marja-ihminen kävelytteli mua sillä aikaa kun meidän vetoauto trailereineen kiskottiin irti savesta, minne se oli onnistunut juuttumaan, mutta päästiin me lopulta kotimatkallekin. Tuossa lopuksi yksi kuva meikäponista tositoimissa.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Skruvi: Mutapainin ystävät

Tämä on nyt selvästikin tätä syksyä, ruokavaliomme on siirtynyt entistäkin enemmän heinävoittoiseksi eikä ruohoa saa jollei itse mene ja nappaa ohimennen. Minä olen siinä ruohonnappaamisessa aika hyvä, enkä ymmärrä, miksi Tuija-ihminen ei taitoani arvosta, vaan suorastaan kieltelee minua vetämästä itseään ruohojen pariin, vaikka voisihan tuo maistaa itsekin, miten maukasta se on, niin kauan kuin sitä nyt yleensä saa. Olen kylläkin päätellyt ihmisten suun olevan tuohesta, koskapa eivät ne ymmärrä mikä kulinaristinen nautinto voi kunnon ruoho olla!
Tarhamme on nyt juuri sateiden johdosta aika mutainen, ja olen ollut muutamana päivänä turpaani myöten kurassa. Tuija-ihminen ihmetteli, miten etupolvenikin voivat olla kuraiset, mutta tänään minä näytin sille, miten näppärästi saan kurkotettua aidan alta muutaman ruohonkorren itselleni menemällä polvilleni ja kas, kaula ylettyy paljon pitemmälle! Kyllä meillä senioreilla on takataskussa konsti joka tilanteeseen!
Minullahan ei varsinaisesti takataskuja kylläkään ole, vaan kasvattelen kovalla tohinalla talvikarvaa, ettei sitten tarvitse palella kun se talvi tulee. Talvi kuulemma joka vuosi yllättää ihmiset, varsinkin ne jotka autoilevat, mutta meitä hevosia ei koskaan, tiedämme tarkalleen, milloin karvankasvatus tulee aloittaa.
Mutapainit jäävät meidän osaltamme nyt vähäksi aikaa, sillä kuulin Tuija-ihmisen ja Heidi-ihmisen suunnittelevan, että minä ja keltaiset ystäväni siirrymme toistaiseksi tarhailemaan kentälle. Tämänhetkinen tarhamme upottaa jo niin, että ihmiset haluavat varjella arvokkaita jalkojamme, ja luulen, että ne haluavat myös päästä itse vähemmällä jalkojen pesemisellä. Mikko-ihminen on ahkerasti kunnostanut vanhaa tarhaamme jotta emme uppoaisi siellä, ja kuulemma pääsemme piakkoin jo sinne tarhailemaan.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Leo: Keskikehon kohennusta

Laidunkesä alkaa vedellä viimeisiään ja ollaan jo kohta kaikki siirrytty tarhaelämään. Tuija-ihminen kuulemma jo huolestui mun terveydestäni, koska mä olen saanut kasvatettua niin ison mahan kesän aikana, mutta kyllä mä kuulkaa olen ruohoa pistellytkin. Ihmiset kutsuvat meikäläisen kaltaisia hyviksi rehunkäyttäjiksi, ja niinpä meikäponinkin maha vain kasvaa laitumella vaikka kuinka kävisin lenkillä. Tallin kaksijalkaiset puhuivat jo ensi kesästä vaikkei vanhaa kesääkään olla ehditty kunnolla hyvästelemään, ja mä kuulin niiden suunnittelevan jotain köyhempää laidunta meille poneille. Tuija-ihminen sanoi, ettei se halua enää mun kasvattavan näin suurta mahaa tulevina kesinä, koska se on kuulemma riski mun terveydelle. Mulle käy kyllä kaikki, kunhan vaan jotain ruokaa saa.
Nyt kun en enää syö yötä päivää, niin mulla kuulemma alkoi laihdutuskuuri ja sikspäkin kiinteytys. Kuntoiluahan mä olen harrastanut muutenkin pitkin kesää, eikä mun kunnossani olekaan valittamista. Mulla oli kylläkin muutama vapaapäivä tässä tarhakauden alkajaisiksi, kun mun kärryjen toisessa renkaassa ei pysynyt ilma. Tuija-ihminen kätevänä ponikuskina irrotti sen renkaan ja vei kotiin, ja Lauri-ihminen oli näppärästi korjannut sen. Kyllä me pojat vaan osataan.