Leo: Lumileikkejä uudessa tarhassa

Enpä olekaan vielä ehtinyt kertoa, että meillä poneilla on nyt ihkauusi tarha. Monien vaiheiden jälkeen kävi niin, että meidän vanha tarha ei enää ollut kovin poninkestävä, mikä tarkoittaa sitä, että olisimme kohta voineet onnistua karkaamaan. Siitä olis voinut tulla kivaa, mutta nuo ihmiset on joskus niin tylsiä, etteivät anna tehdä mitään jännää. Väittivät vielä, että on jotenkin muka meidän vika, että tarhasta tuli vähemmän poninkestävä. Häh? Eihän me nypitty sitä aitalankaa kuin ihan vähän vaan.
No, asiat menivät meidän kannalta sikäli ihan hyvin, että nyt meillä onkin isompi tarha, ja tallista on lyhyempi matka ulos aamuheiniä syömään! Meidän uusi tarha on ollut koko talven ihan tyhjillään, joten kun me mentiin sinne ekaa kertaa, lunta oli meidän shettisten mahaan asti ja hännät tuli perässä hangen päällä. Parin ekan tarhapäivän jälkeen mahakarvat oli täynnä lumikokkareita. Nyt me ollaan jo tallattu osa tarhasta tasaiseksi, mutta kyllä siellä vielä syvääkin lunta on. Siihen me ollaan tehty polku.
Tänään kaikki kaverit lähtivät hommiin, ja mut jätettiin ihan yksin tarhaan. Olinhan mä viime kesänäkin yksin laitumella joskus, kun kaverit oli hommissa, mutta olihan se hei ihan eri asia, kun oli syömistä. Nyt mulla oli totta puhuen vähän tylsää yksin. Sitten näin, kun Tuija-ihminen tuli kävelyltä Skruvi-isoveljen, Marja-ihmisen ja Väinön kanssa, ja varoiksi hirnahdin, ettei se vaan unohda hakea mua sisälle.
Meidän ihminen otti pari päivää sitten kuviakin meistä uudessa tarhassa, tuossa on kuva, jossa ei tarha kylläkään näy kovin hyvin, mutta mä näytän siinä aika komealta, vai mitä? Ja kun joku kuitenkin kysyy, niin joo, kyllä mä näen ihan hyvin tukkani alta.

Skruvi: Maastoseuramies n:o 1

Kuten kaikki huomaavat, niin tuo meidän Tuija-ihminen on mahdottoman laiska kirjoittaja. Me Leon kanssa aina kerrotaan sille, mitä me halutaan että se kirjoittaa, mutta ei se aina tottele. Nyt sillä on kyllä ollut hyvä syy, täällä on ollut niin kylmä että sillä on ollut sormet ihan jäässä varmaan yötä päivää. Mullakin on ollut jo kahtena päivänä loimi päällä ulkona, vaikken normaalisti sellaista päälleni laita. Eilen ja tänään oli niin kova tuuli ja pakkanen, että mukavahan se oli kun ei tarvinnut jäätyä luita myöten.
Minä olen taas harrastanut noiden keltaisten kaverieni viemistä maastoretkille. Väinöstä onkin tullut jo aika hieno maastomies, melkein jopa maastoherrasmies kuten minä. Se alkaa jo luottaa siihen, että kotiinkin vielä pääsee, eikä tarvi hoppuilla. Onhan se kylläkin blondi, joten jos vaikka pitää katsella jotain rakennusta tien varressa, niin ei se meinaa muistaa kävellä samalla, tai sitten se kompastuu omiin jalkoihinsa.
Fridankin vein viime viikonloppuna lenkille, ja se kyyditsi selässään erästä Jenni-ihmistä. Sitä ihmistä jännitti kovasti, kun sillä oli kuulemma ikäviä kokemuksia yhdestä meidän lajitoverista. Sille hevoselle ei varmaan ollut kukaan näyttänyt mallia miten maastossa käyttäydytään, eikä kertonut, ettei hevosten kuulu järjestää ihmisiä sairaalaan. Frida sentään osaa käyttäytyä maastossa, eikä nytkään ollut millänsäkään vaikka kyytiläisen hampaat vähän kalisivat. Frida fiksuna tammana otti minusta mallia, ja kun en hötkyillyt, niin ei sekään viitsinyt. Kyllä me fiksut hevoset ollaan huomattu, ettei tule ollenkaan niin hiki kun menee ihan rauhallisesti vaan.

Leo: Juoksee tammojen kanssa

Juostiin tänään Kyran kanssa kentällä, paineltiin menemään niin että hännät hulmusivat, mentiin kierros toisensa perään eikä yhtään edes huipannut päästä. Mä juoksin edellä, ja hyvin se Kyra pysyi mukana. Kerran sillä meni yhdessä kulmassa käännös vähän pitkäksi ja se joutui ison lumivallin ja aidan väliin. Sitten se joutui leikkimään esteponia ja loikkaamaan takaisin sinne missä mäkin olin.
Mun ja Skruvi-isoveljen ihminen oli käynyt jossain shoppailemassa ja oli ostanut mulle uuden liilan riimun, oli kuulemma pakko ostaa kun halvalla sai. Se sovitti sitä mun päähän, mutta mulla kun on aika miehekkään mallinen pää, niin se oli vähän liian tiukka. Siitä tulee sitten leikkikaverini Gerin riimu. Tuossa riimussa on solki turvan päällä, kivaa, saan sitten siitä remmin päästä hyvän otteen kun Gerin kanssa tarhassa leikitään. Geri on aika hyvä jätkä, vaikka tyttö onkin, se ei ole mikään hienohelma vaan jaksaa riehua mun kanssa. Pitäisköhän meidänkin alkaa zumbaamaan, kun se on kuulemma nyt muotia.
Ihminen muuten otti tänään mittanauhan esiin ja laittoi ylös strategiset mittani. Se otti samat mitat myös Skruvi-isoveljestä, sanoi haluavansa laskea mitä me painetaan.

Skruvi: Hierojalla

Olipa mukava päivä, ihmiseni oli tilannut minulle hierojan kotiin! Viimeksi kun kengitettiin, oli minun taas pakko sanoa kengittäjälle, että "ai, älä väännä jalkaa niin kovin". Siitä ihminen päätteli, että joku lihas on taas jumissa.
Sen pitikin laittaa vauhtia tallitöppösiin kun se tuli tallille, oli nimittäin satanut koko päivän lunta ja me oltiin kaikki ihan märkiä. Minut täytyi saada loimen alle kuivumaan ja muutkin piti kaikki ehtiä ottaa sisälle ennen kuin se hierojatäti tulisi, koska se hieroi minua ihan iltaruokiin asti.
Kuivattelin villaloimeni alla reilut puoli tuntia, ja sitten se Terhi-hieroja tuli. Ai että hieronta tuntuikin taas hyvältä, piti ihan turpaakin tärisyttää välillä kun löytyi oikein hyvä kohta. Oli minulla toisen lavan seudulla pieni lihasjumi, mutta ei ollenkaan niin paha kuin viimeksi. Silloin teki mieli ihan näykkäistä, kun ekalla hierontakerralla sattui niin, mutta enhän minä herrasmiehenä tee sellaista...
Kylläpä sitten kelpasikin rennoin lihaksin alkaa odottelemaan iltapalaa. Meidän ihminen oli luvannut Heidi-ihmiselle tarjoilla meidän iltaruoat. Muutamat kaverit alkoivat tapansa mukaan kolistelemaan, naapurikarsinan Frida kuopi lattiaa, mutta minä vain tuijotin hiljaa kaltereiden välistä. Heidi-ihminen alkuaikoina nauroi minua, mutta minäpä olen huomannut, että hypnoottinen tuijotukseni tehoaa, ja heinät aina ennen pitkää tulevat turpani eteen! Mitäs siinä turhaa meteliä pitämään. Heinien jälkeen sain vielä pellavamössöni, jossa olikin tänään bonuksena kaksi isoa porkkanaa!
Leo-pikkuveli sai syödä tänä iltana oman pellavamössönsä heinien päältä, kun ihminen joutui laittamaan sen ruokakuppiin vettä. Se pitkätukkainen ponipoika kun ei millään voi olla kaatamatta vesiämpäriään joten se piti ottaa kokonaan pois. Ihminen jo kerran ruuvasi ämpärin seinään kiinni, mutta Leo on kuulemma onnistunut saamaan ne ruuvitkin seinästä irti, ja ne pitäisi laittaa uudestaan. Pitäisköhän vihjaista ihmiselle, että ostais Leolle vaikka leegoja tai jotain, että saa touhuta niillä eikä tarvi vesiastialla leikkiä. Kuulin Kyran ihmisen sanovan, että varmaan se on joku ruotsalainen tapa, Kyra ja Väinökin kun ovat syntyneet Ruotsissa ja nekin kaatavat vesiämpärinsä.

Leo: Lankahommia

Me kavereiden kanssa ollaan huomattu, että meidän tarhan ylälangassa ei nyt talvella kulje sähkö ollenkaan, ja tänään saatiinkin se poikki. Silloin ei ollut ketään ihmisistä paikalla, ja sovittiin, ettei kyllä kerrota miten se katkesi tai kuka teki mitäkin. Mun ja Skruvi-sedän ihminen sattui ekana tulemaan tallille, ja me seurailtiin, koska se mahtaa huomata. Aika pian se tuli katsomaan mitä mulle kuuluu, sitten se haki tallista uutta lankaa ja teki jonkun virityksen ettei päästä karkuun. Sitten se meni hakemaan Skruvi-sedän ja ne lähtivät yhdessä lenkille.
Olin minäkin tässä yhtenä päivänä Kyran kanssa maastolenkillä, kannoimme molemmat ihmisiä. Se tuttu pieni Nea-tyttö oli minun selässäni, meidän ihminen talutti minua ja tietenkin käyttäydyin koko matkan ihan niinkuin kuuluukin. Ihmiset taas kehuivat ja ylistivät käytöstäni ja hokivat, miten hieno poni olenkaan. Olenhan minä, mutta täytyykö sitä nyt päivänselvästä asiasta joka kerta tehdä tuollainen numero? Tajuanhan nyt toki, miten pienten ihmisten kanssa pitää olla, sitäpaitsi ne ovat kivoja. Isommille ihmisille pitää joskus yrittää ihan vähän kiukutella, mutta pienille olen aina kiltti.
Kerron teille vielä yhden asian, mikä tapahtui muutama päivä sitten. On parempi, että kuulette tämän meikäläiseltä ennenkuin tuo ihminen ehtii kertoa, se nimittäin silloin nauroi mulle ja voisi saada mut kuulostamaan hassulta. Se tuli tarhaan mua moikkaamaan, rapsutteli harjan alta, ja mulle tuli sellainen olo, että nappaanpa sitä vähän toisesta kädestä kiinni hampailla. Niin tein, - ja apua - se käsi lähti irti! Järkyttyneenä lähdin pukkilaukkaa karkuun, enkä huomannut edes irrottaa siitä kädestä vaan se oli mulla vähän aikaa suussa ennenkuin putosi. Siinä vaiheessa sitten huomasin, että ei se käsi ollutkaan, vaan hanska. Ihminen nauroi, mutta olihan se nyt aika törkeätä hämätä pientä ponia tuolla lailla.
Kyran ihminen muuten toi meille tarhaan sinisen jumppapallon, että saatais leikkiä sillä. Kyllä sillä vähän leikittiinkin, mutta yhtenä päivänä se meni rikki ja joutui roskikseen. Me ei kyllä tunnusteta mitään.